Ääni, jolla lapsi puhuu on ainutlaatuinen, se sitoo itseensä kaiken sen, mitä lapsi tuntee, näkee ja kuulee. Aikuiset kuulevat äänen ja voivat sanoa uudestaan, mitä lapsi sanoi. Toistaa sanat. Mutta ne sanat ovat viety lapsen suusta, ne ovat vain sanoja, jotka lapsi kuulee seisoessaan hiljaa sivussa. Niihin sekoittunut tunne ja herkkyys jäävät kuulematta, ja tyhjät sanat jäävät pyörimään lapsen mieleen. Jos aikuinen puhuu lapsen puolesta lapsi ei tule täysin kuulluksi.
Aikuiset käyttävät valtaansa taiteessa yrittämällä jäljitellä lapsen ääntä. Kirjallisuus tuntee lastenkirjat ja -sarjakuvat. Lastenlaulut ja maalaukset lapsista ovat kaikille tuttuja. Lapsille luodaan heille kohdennettua taidetta, mikä rikastuttaa kulttuuria. Mutta, lapsen ääni ei pääse kuulumaan eivätkä lapset kuule toisiaan, vaikka taiteen kohdeyleisö ovat lapset. Aikuiset käyttävät omaa ääntään antaessaan sen lapsille. Onko lapsille suunnattu taide lopulta vain lapsille kuvitelluista lapsista, muttei lapsilta? Miksi lapsilta viedään ääni, eikä anneta heille mahdollisuutta luoda omaäänistä taidetta ja sanoittaa omaa maailmaansa, joka on niin sanoinkuvaamattoman ainutlaatuinen?
Äänen antaminen lapselle kulttuurissa rikastuttaisi maailmaa mittaamattomasti, lapset näkisivät ja kuulisivat toisensa aidosti. Aikuisten mahdollisuus kuulla lapset olisi vähintään yhtä arvokas, ymmärtää millaisessa maailmassa lapset elävät. Sadut lapsista ovat vain satuja, kaikki eivät elä satumaailmassa; jotkut elävät keskellä kaaosta, pelossa, jota aikuiset eivät myönnä ääneen, tai edes näe. Väärien ihmisten seurassa lapsen oma ääni hukkuu, sitä ei kuulla tai se sanoitetaan uudelleen tyhjin sanoin. Monet sorretut lapset eivät löydä itseään kirjoista tai elokuvista, he eivät saa kaikua omalle äänelleen.
Voisimmeko joskus antaa lapsen äänen kuulua aidosti?
Lapsen kirjoittama tarina tai maalaus omista tunteistansa antaa enemmän kuin yksikään ääneen sanottu lause tai ajatus, joita kukaan ei ole ollut kuulemassa. Taide voi toimia lapselle keinona käsitellä vaikeita asioita tulematta tuomituksi. On tärkeää kannustaa lapsia käyttämään omaa ääntään ja saada ääni kuuluviin, tehdä siitä näkyvä. Lapselle itselleen. Muille lapsille. Ja aikuisille. Koska millaista on olla lapsi? Oikean vastauksen saa vain lapselta.
Voiko lasten tekemää taidetta kuitenkaan pitää osana kulttuuria, joka Suomessa on hyvin korkeatasoista? Lapsen tekemän maalauksen laittaminen esille taidemuseoon tai lapsen kirjoittaman kirjan kustantaminen vie toisaalta tilaa täyspäiväisiltä taiteilijoilta, joiden toimeentulo on kiinni taiteesta saaduista tuloista. Mutta toisaalta, lapsi ei vaadi taiteilijan statusta tai rahaa, tärkeintä lapselle on tulla nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi. Lapsen äänen tuominen osaksi kulttuuria ei tarkoita, että kaikki resurssit pitäisi käyttää taiteeseen, joka ei ole teknisesti yhtä korkeatasoista kuin ammattilaisten tekemä. Lasten kirjoittamia tekstejä voisi julkaista lapsille suunnatuissa lehdissä ja puistoissa voisi järjestää lasten taidenäyttelyitä. Ammattikirjailijat voisivat ottaa lapsen mukaan kirjoittamaan lastenkirjaa, teksti olisi teknisesti laadukasta, mutta lapsen ääni jäisi kaikumaan rivien väliin.
Jos kaiken taiteen, jota arvostamme täytyy olla teknisesti hyvää, kuulemme vain aikuisten äänen ja annamme heille kaiken vallan jäljitellä lapsen ääntä. Voisimmeko joskus antaa lapsen äänen kuulua aidosti? Lapsen ääni ansaitsee tulla kuulluksi muille lapsille ja aikuisille sellaisena kuin se on, aitona ja ainutlaatuisena.
Aura Maunuksela
Kirjoittaja on 15-vuotias lastenkulttuuriliiton kesätyöntekijä.
Artikkelin piirroskuva: Aura Maunuksela
