Lapsilla on aivan oma kielensä. Siinä konsonantit pehmentyvät, hellittelynimet kukoistavat ja oravalla saattaa olla taikavoimia – tai miksei vaikka kaarnantuoksuinen käpysupermarket. Lasten omalaatuinen ääni korostuu erityisesti taiteen kentällä, jossa itseään saa ilmaista täysin vapaasti. Tarinapuolella mielikuvitus hyrrää niin vilkkaana ja runsaana, että aikuisen on vaikea pysyä perässä, ja maalarina lapsi on kuin paraskin moderni taiteilija. “Tässä on lehmä”, pieni temmeltäjä toteaa punaläikikkäästä paperista, eikä hän ole väärässä. Siinä on lehmä. Huomattavasti vakuuttavampi lehmä kuin useimmilla satunnaisotannalla valituilla taiteen harrastajilla, minut mukaan lukien.
Orastava luovuus tarvitsee kuitenkin ympärilleen aikuisten rakentamat raamit. Ilman tarvittavia puitteita taiteen tekemiseen ja siitä nauttimiseen lapsi ei pääse toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Ohjatun toiminnan avulla lapsella on mahdollisuus valjastaa oma äänensä ja kenties saada kimmoke myös myöhemmän iän taideharrastuksiin, joista voi olla lapselle niin iloa kuin hyötyäkin.
Osalle nämä luovuuden raamit löytyvät perheistä. Sukulaisten kanssa kyhätyt tarinat, lounaan jälkeen pöytään katetut vesivärit tai yhteiset iltalaulut voivat toimia erinomaisena lähtökohtana. Itselleni ostettiin ihan pienenä ukulele. (Miltei heti veljeni toki putosi sohvalta sen päälle ja aiheutti aikamoiset lommot, mutta sellaista saattaa hurjassa leikin tuoksinassa tapahtua.) Perheillä on siis valta kannatella innostusta mutta valitettavasti myös suorasti tai epäsuorasti hylätä sen kehittyminen.
Tilanteissa, joissa perhe ei syystä tai toisesta kykene tukemaan lapsen kulttuurikasvatusta, on yhteiskunnan astuttava mukaan kuvaan. Muun muassa Suomen perustuslain 16 §:n 2 momentissa luvataan “jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä”. Julistusta jatketaan momentilla 3: “Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” Lapselle olisi siis taiteen vapauden nimissä kohtuullista tarjota mahdollisuus kunnolliseen taidekasvatukseen.
Koska taidekasvatuksen järjestämisessä ei voida tukeutua pelkästään perheiden panokseen, on valtiolla toiminnassa iso rooli. Pienen osan tarpeista kattaa perusopetus: Esimerkiksi musiikkiin, kuvaamataitoon ja käsitöihin on tietyissä rajoissa mahdollista päästä käsiksi koulun katon alla. Myös äidinkielen virallinen nimi on kuin onkin “äidinkieli ja kirjallisuus”, ja kirjallisuuttakin sivutaan silloin tällöin luetuttamalla lapsilla Työmiehen vaimo tai uusin suomalainen young adult -hitti. Totuus on kuitenkin se, ettei opettajilla aina ole tarpeeksi resursseja todella syventyä käsiteltyyn taiteenalaan: tunnit ja osaaminen ovat molemmat rajallisia. Esimerkiksi runous ja teatteri ovat taidemuotoja, joita ei välttämättä opi tuntemaan parin satunnaisen oppitunnin tiivistelmiä pidemmälle.
Konkreettisia esimerkkejä opetuksen puutteista löytyy paljon. Omista entisistä luokkatovereistani osaan sanoa, ettei osa ollut elämässään tutustunut runouteen muistokirjoituksissa esiintyviä katkelmia syvemmin. Toiset peruskoulua käyvistä eivät ole ennen kahdeksannen luokan Taidetestaajia käyneet teatterissa edes pyörähtämässä. Tämänkaltaisia vajeita yhteisen kulttuuriympäristön haltuunotossa olisi kipeästi tarpeen korjata – varsinkin, jos vilpittömästi tahdotaan toteuttaa perustuslain henkeä. Itsestään kukaan ei päädy hintavaan katsomoon tai intoudu nappaamaan kirjastosta Mirkka Rekolaa iltalukemiseksi.
Puutteiden korjaamiseen on useita työkaluja. Tärkeä palikka on pitkälti valtion rahoituksella pyörivä taiteen perusopetus. Sen tehtävänä on tarjota luotettavaa ja laadukasta vapaa-ajan taidekasvatusta muun muassa musiikissa, sanataiteessa, käsitöissä, arkkitehtuurissa ja sirkustaiteessa. Itse olen esimerkiksi muovannut savivateja Käsityö- ja muotoilukoulu Näpsässä ja kirjoittanut kynä sauhuten Työväenopiston sanataidekoulussa. Tässäkin on kuitenkin ongelmansa: lapsen ohjaaminen vapaa-ajan harrastuksiin on edelleen vanhempien vastuulla, ja huolimatta valtion tuesta, saattavat rahaongelmat, ajan puute tai haluttomuus osoittautua esteeksi.
Toinen mahdollisuus löytyy kuntalähtöisistä kulttuurikasvatussuunnitelmista: esimerkiksi Tampereen Taidekaari ja Helsingin Kultus tarjoavat taidetta koulupäivään upotettuna ja vakauttavat kulttuurin saantia. Tällöin pienet pääsevät taiteen äärelle yhdenvertaisesti – torstaina kaikki kokeilemaan teatterin samettipenkissä istumista ja kuukauden perästä lumoavaa ympäristöaiheista nykytanssia. Kulttuurikasvatussuunnitelmat tarjoavat työpajoineen mahdollisuuden myös taiteen tekemiseen, oli se sitten hehkuvia kiehkuroita spraymaalilla tai motoriikkaa kehittävää nuorallakävelyä.
Jotta tämänkaltaisilla ponnistuksilla olisi merkitystä, täytyy yhteiskunnan kuitenkin kantaa niistä vastuuta. Kivijalasta eli peruskoulussa tarjottavasta taideopetuksesta täytyy pitää huolta valvomalla koko koulutuksen laatua. Taiteen perusopetukselle puolestaan täytyy antaa tarvittavaa rahoitusta: esimerkiksi nykyisen hallituksen kulttuuripalveluiden leikkaukset romuttavat samalla toimintaa pyörittävien tahojen rattaita. Kulttuurikasvatussuunnitelmien suhteen tasa-arvo toteutuisi, mikäli ne asetettaisiin valtion toimesta pakollisiksi – ja lisäksi valtio voi tietysti rahoittaa muita tehokkaita lasten ja nuorten taidekasvatusta tukevia hankkeita. Esimerkiksi Taidetestaajat-ohjelma kannattaisi ehdottomasti sisällyttää valtion budjettiin.
Kasvatus ei ole ikinä valmis asia. Lapset eivät lakkaa syntymästä, eikä heidän mielenkiintonsa ehdy. Kiinnostus sormiväreillä läträämiseen, hiekkakakkuarkkitehtuuriin tai marakassin soitteluun on itsessään arvokas – vaikka saattaahan se hyvänä bonuksena johtaa luovaan uraankin. Joka tapauksessa lapsella on oikeus antaa hauraan äänensä kasvaa ja paisua taiteessa aina uskalluksen rajoihin asti. Täytyy muistaa, että lasten vapaus toteuttaa itseään on aina myös aikuisten asia.
Ronja Niittymäki
Kirjoittaja on 17-vuotias Lastenkulttuuriliiton kesätyöntekijä ja juridisesti itsekin lapsi vielä hetkisen.
