Millaista on elää nuorena nykymaailmassa, joka kulkee kriisistä kriisiin?
Pandemia, sodat ja kansanmurhat ravistelevat maailmaa. Myös Suomi varautuu sotaan. Despootit uhkaavat pyyhkäistä toistensa sivilisaatiot maailmankartalta. Ilmastokriisin todellisia seurauksia vielä odotellaan, joskin ennustukset ovat huolestuttavia, ja tekoälyn pitkän aikavälin vaikutuksista ei kukaan vielä tiedä.
Työelämämurros ja historiallisen paha työttömyys sekä kaikki muut epävarmuustekijät joka tapauksessa varmistavat, että nuoret tietävät kasvavansa ja kouluttautuvansa sellaista maailmaa varten, jota ei välttämättä ole enää olemassa, kun he tulevat aikuisiksi.
Ei ole ihme, että nuoret kokevat voimakasta epävarmuutta ja näköalattomuutta. Nuorisobarometri 2026 osoittaa, että jo joka toinen nuori suhtautuu maailman tulevaisuuteen pessimistisesti. 70 prosenttia nuorista kokee paineita ja epävarmuutta työelämään siirtymisestä ja 53 prosenttia koulutuspaikan saannista. Tällä hetkellä vain 62 prosenttia suhtautuu optimistisesti omaan tulevaisuuteensa.
Haltioitumisen ja yhteisen äärellä
Vaikka usko ihmisyyteen on vaikeina aikoina usein kortilla, turvaa voi saada esimerkiksi tiedosta – ja taiteesta.
Tieto maailman historiasta voi auttaa ymmärtämään, että vaikeita aikoja on ollut ennenkin, ja pelottavista tapahtumista voi selvitä. Maailma on murroksessa, mutta siitä voi seurata myös hyvää, ja pimeintä on juuri ennen auringonnousua. Kaikkina maailmanaikoina ihmiset ovat saaneet eniten tukea toisistaan: yhdessäolosta, yhteisöstä ja vuorovaikutuksesta.
Ihmisen erottaa useimmista muista eläinlajeista ennen kaikkea taide: se, mitä tapahtuu hengissä selviytymiseen ja suvun jatkamiseen liittyvien biologisten tarpeiden ulkopuolella. Ensimmäisistä kivikautisista luolamaalauksista, nuotion ääressä kerrotuista tarinoista ja rummun säestyksellä otetuista tanssiaskeleista lähtien ihmiset ovat tuottaneet kulttuuria ja jakaneet kokemuksiaan tavalla, joka on poikkeuksellista.
Taitojen sinnikäs harjoittelu ja uuden kokeileminen ilman, että toiminta liittyy suoraan esimerkiksi suojan rakentamiseen tai ruoan hankintaan, on taidetta. Hetkeen pysähtyminen ja haltioituminen kokemuksen äärellä on taidetta. Vastaavasti yhteyden hakeminen toisten kanssa ilman, että päämotiivina on hengissä säilyminen tai lisääntyminen, on kulttuuria.
Kulttuuri syntyy esimerkiksi siitä jaetusta kokemuksesta, kun yksi esittää omaa taidettaan toiselle, joka ottaa sen vastaan, ja jokin muuttuu. Sydämet sykkivät samaan tahtiin, ja hetken aikaa jaetaan yhteinen todellisuus, yhteinen tietoisuus. Samalla huomio kiinnittyy omasta navasta ja omista fyysisistä tarpeista itsen ulkopuolelle, yhteiseen.
Taide ei liity suoraan hengissä selviytymiseen mutta on kuitenkin elintärkeää. Se vahvistaa elämänliekkiä, kun sen tarjoamat elämykset ja sen äärellä jaetut kokemukset tekevät elämästä elämisen arvoista. Taide myös tekee meistä empaattisempia ja inhimillisempiä – siis ihmisiä.
Perustukset lastenkulttuurissa
Tästä ihmisyyden peruspalikasta olisi tärkeää pitää kiinni epävarmoina aikoina. Mitä nuorempana lapsi pääsee sekä yksityisen että jaetun taidekokemuksen äärelle ja oppii haltioitumaan, sitä helpompi hänen on kasvaa ottamaan samanlaisia kokemuksia vastaan myös aikuisena. Sitä helpommin hän kasvaa inhimilliseksi, maailmaa ja muita elollisia kunnioittavaksi ja kuuntelevaksi.
Tässä vaiheessa kuvaan astuu lastenkulttuuri. Taiteen äärelle ei löydä, ellei joku näytä tietä, kuten Taidetestaajat-ohjelman vastaava koordinaattori Tuula Penttilä toteaa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Niissä perheissä, joissa kulttuurikasvatus ei tule niin sanotusti äidinmaidosta, kunnalliset kulttuurikasvatussuunnitelmat – monessa kunnassa jo varhaiskasvatuksesta lähtien – sekä alueelliset ja liikkuvat lastenkulttuurikeskukset tarjoavat lapsille maistiaisia, jotka parhaassa tapauksessa kantavat lasta läpi vaikeiden maailmanaikojen ja myrskyisten nuoruusvuosien empaattiseen aikuisuuteen saakka.
Ensimmäisten omien kuvataidekokeilujen, lastenteatteriesitysten ja -konserttien kautta opetellaan haltioitumisen taitoa ja yhdessä yhteisen äärellä olemista. Pikku hiljaa opitaan ottamaan vastaan enemmän ja vaativampia asioita. Kahdeksasluokkalaisena päästään taidetestaamaan ehkä jotain itselle aivan uutta ja vierasta, ja silti osataan ottaa se vastaan uteliaisuudella ja ihmettelyllä.
“No siis taide ei ollu mun tyyliin nii en tajunnut sitä, tai nähny sen kauneutta. Se oli silti hyvä niille jotka sitä arvostaa” on aito, älykäs kommentti taidevierailusta kahdeksasluokkalaiselta, joka ei ehkä päässyt tällä kertaa itse haltioitumisen asteelle mutta on oppinut ymmärtämään, että kaikkien ei tarvitsekaan pitää kaikesta. Joku toinen ehkä pääsi, ja se riittää. Tämä on empatiaa.
Lastenkulttuurin juhlaviikolla 18.–24.5.2026 juhlitaan lastenkulttuuria. Kaikessa, mitä lasten kanssa tehdään, on aina kyse muustakin kuin siitä, mitä varsinaisesti tehdään – esimerkiksi syöminen on uusiin aistikokemuksiin tutustumista, motorista harjoittelua ja uskaltamista. Vastaavasti lastenkulttuuri ei ole koskaan vain lastenkulttuuria. On tärkeää nähdä lastenlaulujen yksinkertaisten melodioiden ja toisteisten sanoitusten, lasten kuvataiteen simppelien tekniikoiden ja ei-aina-niin-vaikuttavien lopputulosten sekä lastenteatterin kohotteisen näyttelijäntyön ja lapsille ymmärrettävien tarinoiden taakse siihen, mitä hetkessä oikeasti tapahtuu.
Tuntemista. Oivaltamista. Jakamista.
Kun neljävuotias lapseni purskahtaa yhtäkkiä itkuun elokuvan loppukohtauksen aikana, kun hahmot joutuvat eroamaan toisistaan, ja katsoo minua kauhistuneena – ”äiti, mikä mulle tuli?” – tiedän, että nyt ollaan inhimillisen kokemuksen ytimessä. Ihmisyys, rakkaani. Se sinulle tuli.
Yksi pieni haltioituja kerrallaan rakennamme maailmaa, jossa ehkä, toivottavasti, kukaan ei halua enää tuhota toisten sivilisaatioita.
Kirjoittaja on Taidetestaajat-ohjelman viestintä- ja tapahtumakoordinaattori Marianna Penttilä
